ArtikkeleitaKirjoituksia old line siperianhuskyista

JOITAKIN NÄKÖKOHTIA SIPERIANHUSKYN JALOSTUKSESTA

Siperian Huskyn – tai pikemminkin sanottuna niiden arktisten koirien, jotka ovat sen rodun kantamuoto, joka nykyään tunnetaan Siperian Husky nimellä - juuret ovat Tsuktsien niemimaalla. Luonto ja ilmasto ovat koetelleet ja edelleen koettelevat ankarasti näillä alueilla asuvia ihmisiä. Nykypäivänä meidän voi olla vaikea täysin eläytyä niihin ekologisiin oloihin joissa, tsuktsit todella elivät ja ymmärtää millaisia ne olivat. Tämä arktinen, eläinkunnalle kova ilmasto painoi tietysti leimansa niihin kotieläimiin, ensisijaisesti koiriin, joita yleensä voitiin pitää näillä alueilla. Voitaneen sanoa, että jossakin määrin tapahtui luonnonvalintaa huolimatta siitä, että koirat olivat ihmisen huostassa. Ihminen harjoitti varmasti ns. harkittua valintaa.

On pidettävä mielessä, että tsuktsit, kuten niin monet muutkin vaikeissa oloissa elävät heimot, olivat erittäin riippuvaisia koiristaan monessakin mielessä. Selvää on, että koiria käytettiin enimmäkseen kulkuneuvojen vetäjinä. Ne olivat tärkeitä myös metsästys- ja vahtikoirina, ja niillä piti olla vielä paimenkoiran tärkeä ominaisuus.

Valintaa harjoitettiin siten, että saatiin fyysisesti vahva keskikokoinen koira, joka sopeutui vaikeisiin arktisiin olosuhteisiin ja jolla muutenkin oli oikeat yleisominaisuudet. On levinnyt sellainen väärinkäsitys, että alkuperäinen SH olisi ollut pitkälle erikoistunut vetokoira, jota ei voitu käyttää tai ei käytetty kuin juoksemaan reen edessä. Voimakas erikoistuminen, jos sitä nyt edes voidaan puhua yhtäälle suuntautuneista ominaisuuksista kun koirasta on kyse, tapahtui paljon myöhemmin tiukan harkitun valinnan tuloksena.

Saatiin kehitetyksi ehkä niiden aikojen olosuhteisiin nopein ja kestävin vetokoira. Toki sillä oli jäljellä muutakin koiralle tärkeitä ominaisuuksia. Rotu sellaisenaan oli onnistunut. Sen maine levisi, mistä seurauksena oli rodun nopea levittäytyminen Pohjois-Amerikkaan ja sittemmin koko Pohjois-Amerikan mantereelle ja Eurooppaan. Nykyään rotu on levinnyt yli koko maapallon. Tämä on tosiasia, joka on hyväksyttävä siitä huolimatta, että rodun arktinen leima ei tietenkään voi olla sopiva kaikille alueille.

Huskyn kasvattajan on tietenkin ehdottoman tärkeä pitää mielessä Tsuktsien niemimaan olot ja annettava niiden vaikuttaa niin pitkälle kuin mahdollista valintatekijöinä jalostustyössä. Se on tietenkin vaikeaa, mutta se saattaa onnistua muutamien osalta ja uskon sen onnistuvan yhä useampien osalta. Tietysti se edellyttää halua säilyttää rotu ja hieman yhtenäistääkin sitä. Olemmehan tekemisissä puhdasrotuisten koirien kanssa ja siksi on pidettävä mielessä rodun yhtenäistäminen, koska on olemassa rotumääritelmä, joka ei ole niin väljä ja epämääräisesti muotoiltu kuin moni ehkä toivoisi ja mielellään uskoisi.

Ja mihin on tultu meidän päivänämme? Niin, rotu on levinnyt yli koko maailman, populaatiot ovat lukemattomat ja ominaisuuksiltaan erilaiset. Valitettavasti on niin, että nykypäivänä voi olla vaikea tunnistaa SH ominaisuuksiensa perusteella tai ymmärtää, että kaksi huskya eri populaatiosta edustavat samaa rotua. Syy on tietysti siinä, että on vaikea tarjota huskylle niitä olosuhteita, jotka kerran oli tsuktsien luona ja saavuttaa siten samankaltaiset, yhteneväisemmät valintaperusteet. Suuri epäyhteneväisyys tämän päivän rotupopulaatiossa osoittaa, että alkuperäinen geenimateriaali oli erittäin monipuolinen, erikoistui sitten ja ilmenee nykyisin varsin epäyhtenäisenä. Nykypäivän husky on siis erikoistuneempi kuin alkuperäinen koira oli. Tämä erikoistuminen ei suuntautunut vain yhtäälle, vaan useammalle taholle. Vaikka koirat ovat tällä tavoin tulleet paremmiksi ja kehittyneet huomattavasti voimakkaammin tiettyjen ominaisuuksien osalta, näen kehityksen negatiivisena, sillä koirat ovat monella tapaa etääntyneet rodun alkuperäisestä tyypistä.

Mitkä ominaisuudet meidän sitten pitäisi ottaa huomioon? Kaikki ne, joita voimme kuvitella koirien tarvinneen ja edelleen tarvitsevan tsuktsien niemimaalla. Ensisijassa rekikoiraominaisuuksia ja rajoitetusti metsästysominaisuuksia. Ajatellen silloin tällöin lähinnä tiettyjä huskypopulaatioita, joilla on voimakas halu ajaa saalista itsekseen tappaakseen ja syödäkseen sen. Tämä ominaisuus on ehdottomasti jalostettava pois, mikäli aioimme pystyä pitämään rodun yhteiskuntakelpoisena. Lampaita repivät ja lintuja metsästävät SH:t ovat jo mustanneet rodun mainetta. Suuri paino on pantava koiran luonteelle ja muistettava, että SH on myös alun perin ollut ystävällinen, hieman utelias, peloton koira, joka luottaa täydellisesti ihmiseen eikä missään nimessä ole mikään yhden miehen koira. Nämä säikkyvät, epävarmat, epäluuloiset ja hiiviskelevät huskyt, joita valitettavasti tapaa usein nykyään, eivät ole rodulle tyypillisiä. Näiden ominaisuuksien tosin voidaan huomauttaa olevan alkuperäisiä, koska ne esiintyvät myös susissa. Mutta rakkaat ystävät, me kasvatamme koiria, emme susia. Jättäkää susiromantiikka sikseen. Sitä paitsi luonne on selvästi kuvattu rotumääritelmässä, eikä sitä ole vaikea jalostaa esiin yksinkertaisella valinnalla. Kolmessa sukupolvessa on luonnepuoli tavallisesti kunnossa, mikäli päämäärä on otettu vakavasti.

Yksi valitettavasti erittäin laajalle levinnyt harhaluulo on se, että SH olisi maailman nopein, kestävin ja täten puhdasrotuinen koira reen edessä. Nykypäivän kriteerien mukaan siis. Husky voi olla lyömätön joissakin sille sopivissa ja muille roduille huonommin sopivissa oloissa, mutta tämä ei ole mikään sääntö, pikemminkin päinvastoin.

Ymmärrämme, että olosuhteissa joissa rekikoirakilpailuja pidetään, eritoten täällä Pohjolassa, emme voi kilpailla lintukoirien, emmekä eräiden palvelus- ja seurakoirien kanssa, mutta sitä parempi rodullemme. SH:lla ei yksinkertaisesti ole niitä ominaisuuksia joita edellytetään tämän päivän rekikoirakilpailuissa. Settereillä ja saksanseisojilla on kertakaikkiaan paremmat anatomiset ja fysiologiset ominaisuudet nykypäivän kilpailuun. Sama pätee myös nopeuden, kestävyyden ja luonteen edellytyksien suhteen. Joissakin oloissa kun on kylmää ja tuulista, kova makuualusta jne. on husky paras. Mutta melko harvoin kilpaillaan tällaisissa oloissa. Täällä Pohjolassa asetetaan pakkasraja juuri siihen lämpötilaan, jossa on tarpeeksi kylmä huskyn hankkia itselleen mainetta. Edellämainituista syistä en ekologina voi olla samaa mieltä kuin ne pohjoisamerikkalaiset ja täkäläisetkin kasvattajat, jotka sanovat, että rekikoirakilpailujen pitäisi olla ainoa arvomittari jalostustyössä. Jos haluamme kasvattaa sellaisia huskyja jollaisia ne alun perin olivat ja jollaisiksi ne rotumääritelmässä kuvataan, on otettava huomioon tärkeimpiä tekijöitä pyrittäessä säilyttämään arktinen leima. Rekikoirakilpailut ovat tärkeä lisä valittaessa siitoskoiria.

Otetaan esimerkiksi turkki. Kaikille arktisille eläimille, myös koiralle, tyypillinen turkki on paksu pehmeä ja tiivis, siinä on hyvin eristävä pohjavilla ja hieman karkeampi keskipitkä peitinkarva. Ilman sitä ei voi tulla toimeen arktisissa oloissa. Jollei tämä turkki olisi kehittynyt koirille Tsuktsien niemimaalla, ei meillä tänään olisi huskya, se ei olisi koskaan selvinnyt niissä olosuhteissa. Mutta miten tämä ominaisuus sopii nykypäivän kilpailuihin? Niinpä niin, erittäin huonosti!! Se on suoranainen haitta huskylle, joka kilpailee yli –15 lämpötilassa, koska turkki ei päästä ulos ylimääräistä lämpöä, jota kertyy koiran ruumiissa runsaan palamisen yhteydessä kilpailujen aikana. Näin on suhteessa muihin ei arktisiin ohutturkkisiin rotuihin. Valitettavasti myös rodun puitteissa tulee turkista vääränlainen jalostustekijä. Koirat joilla on epätyypillinen turkki, joissa on vähän tai ei ollenkaan pohjavillaa, ehkä liian lyhyt peitinkarva , pärjäävät paremmin rekikoirakokeissa ja sen vuoksi niitä käytetään enemmän jalostukseen. Jalostus menee pieleen, koska tarjoamme siitosmateriaalia, josta valinta tapahtuu väärin ekologisin perustein.

Sama koskee anatomiaa kokonaisuudessaan. Hyvin valmistettujen ratojen nopea rotu ei anatomialtaan ole tyypillinen Siperian Husky. Nykyisin tunnetuista roduista on lintukoirilla näille radoille sopivin rakenne ja mitä enemmän husky lähenee tätä tyyppiä sitä parempi kilpakoira se on. Jalostus harhautuu ja vieraannumme siitä alkuperäisestä tyypistä, jota rotumääritelmä kuvaa. Tällä en tarkoita, että koira olisi täysin epätyypillinen, mutta se määrittää ääritapauksen jota ei siis voida ensisijaistaa tyypillisimmäksi eikä sopivimmaksi jalostukseen rodun kokonaisuuden kannalta.

Ulkomuodon käyttö jalostusarvon mittana on toinen, koiraopissa hyvin tavallinen metodi. Siinä pätevät samat seikat kuin edellä. On selvitettävä itselleen tarkkaan mitä tekijöitä on otettava huomioon ja koko ajan kuviteltava olevansa Tsuktsien niemimaalla. Rotumääritelmässä on toki oleellinen pähkinänkuoressa, mutta tulkinnan varaa aina löytyy. Tällöin voimme vedota kasvattajien objektiivisuuteen, itsetutkiskeluun ja hyvään tahtoon, jotta todella pidettäisiin kiinni siitä tyypistä, joka sopii arktisiin oloihin joihin husky on luotu.

Kasvattajien on annettava seistä omilla jaloillaan niin kauan kuin mahdollista. Nk. Jalostustoimikuntia tarvitaan, mutta ainoastaan neuvoa antavina eliminä. Kasvattajan tulee olla jalostaja, ei jalostustoimikunnan. Uskon, että tämä on tärkeää, muuten suuri osa kasvattajista tuntee itsensä poljetuksi ja puhdas ilo työskennellä jalostuksen parissa katoaa. Jokaisen on yksinkertaisesti saatava vapaasti valita oma linjansa jalostuksessa. Keskustellaan ja kuunnellaan eksperttejä, keitä he sitten ovatkin, mutta tehdään päätökset itse. Pian kyllä huomataan ollaanko oltu oikeilla jäljillä. Se näkyy kilpailuissa, tuomareidenkin lausunnoissa ja siinä, miten kunkin jalostustyö otetaan vastaan koiramaailmassa yleensä. Älkää halveksiko muiden rotujen kasvattajia, heiltä voi saada arvokkaita kultajyviä.

Viimeiseksi vaatimaton neuvo, joka on auttanut minua paljon Siperian Huskyn kasvattajana: kehittäkää tietojanne muista koiraroduista, ennen kaikkea omasta rotutyhmästänne, mutta mielellään myös roduista, joilla on sama käyttötarkoitus, esim. palvelus- ja lintukoirat. Ette koskaan voi oppia tuntemaan omaa rotuanne edes tyydyttävästi, jollette tunne lähisukulaisrotuja. Ette voi tuntea Siperian Huskya tuntematta grönlanninkoiraa, alaskanmalamuuttia, samojedinkoiraa, laikoja, metsästyspystykorvia, lintukoiria, dobermannia, saksanpaimenkoiraa, dalmatiankoiraa jne. nimetäkseni nyt joitakin tärkeimmistä, joilla on samankaltaisia ominaisuuksia kuin Siperian Huskylla. Tänään kynologin on monipuolistuttava saavuttaakseen menestystä edes jollakin pienellä rajallisella alueella. Valitettavasti joskus kehitys kulkee päinvastaiseen suuntaan: erikoistutaan omaan rotuun tai pahimmassa tapauksessa kiinnostutaan joistakin oman rodun ominaisuuksista tai yksityiskohdista. Tämä johtaa siihen, että kokonaiskuva hämärtyy eikä tiedetä minkä tyyppinen rotu on kyseessä. Yksityiskohdasta voi huomaamatta tulla rajatumpi ja teoreettisempi, mikä puolestaan johtaa siihen, että lopulta tiedetään paljon olemattomasta. Pois siis yksityiskohtien tuijottaminen ja palvonta ja esiin rodun kokonaisuuskuva ja laajempi ymmärrys. Yrittäkää ensin oppia hiukan kaikesta ja muodostaa kokonaiskuva. Suuntautukaa siihen johonkin, joka kiinnostaa teitä erityisesti ja muodostakaa oma jalostuslinjanne, mutta älkää fakkiutuko, sellaisesta on maailmassa liikaa jo kaikilla aloilla.

Nämä rivit on kirjoitettu ystävyydessä, luettavaksi kaikille niille, joita kiinnostaa ihmeellinen Siperian Huskymme. Artikkelia ei ole tarkoitettu kiistakirjoitukseksi, ei edes sellaisen aiheeksi. Haluan vain, ilman vaatimuksia, tuoda esiin joitakin ajatuksia, jotka perustuvat kokemuksiini Siperian Huskyn kasvattajana. Jos joku haluaa kuulla lisää näkökohtia tai tuoda julki omia kokemuksiaan, niin vastaan mielelläni, mutta vain henkilökohtaisesti. Keskustelun käyminen lehtien palstoilla johtaa valitettavasti usein väärinkäsityksiin.

Bo Ekstam