ArtikkeleitaKirjoituksia old line siperianhuskyista

HÄNTÄSESTÄ HÄRKÄNEN - AJATUKSIA SIPERIANHUSKYN JALOSTUKSESTA

En ole ennen kirjoittanut keskustelupalstoille enkä yleensä vieraile niillä, mutta halusin tuoda muutamia asioita mietittäväksi siperianhuskyn kohdalla (en kuitenkaan aloittamaan ”iäisyys”keskustelua keskustelufoorumeilla, joissa monet valitettavasti esiintyvät asiattomasti argumentoiden nimettöminä).

Joulun tienovilla voittajanlyn jälkeen tässä foorumissa (Ulkomuototuomarit) oli n. parin, kolmenkymmenen kannanoton verran arvosteltu näyttelyssä pärjännyttä kasvattiani (sijoittui narttujen 2. parhaaksi show linjan koirien voittaessa), ”ystävällisesti” identifioiden koira. Arvostelu kohdistui sen liian tiukkaan häntään. Ihmeteltiin, miten tuomari SAATTOI olla niin tietämätön ja kyvytön, että sijoitti koiran. Joku puolustava kannanottokin löytyi ”Inkkari” nimimerkillä; hän laittoi voimakkaat arvostelut old linen parjaamisen tiliin.

Ulkomuototuomarillehan on sama mitä linjaa koira edustaa, hänen pitää vain tulkita rotumääritelmää parhaansa mukaan sekä rangaista yksilöllä olevista virheistä, ja koirista löytyy aina virheitä, edustivatpa ne mitä linjaa hyvänsä. Ei ole varmaankaan yhtään näyttelyä, jossa tuomari olisi arvostellut kaikkia tyydyttävällä tavalla (tälläkin palstalla esiintyy paljolti täysin epäasiallisella pohjalla olevia nimettömiä kommentteja, jotka varmasti rajoittavat tuomareiden käyntiä foorumissa ja asiallinenkin keskustelu jää siten hedelmättömäksi). Ja vaikka linjattomuus arvostelussa onkin harmillista -mieluummin saa koiralleen sinisen nauhan ja tuomarilla on linja, kuin että toisistaan paljonkin poikkeavat siperianhuskyt menestyvät yhtä lailla-, se on yhtä kaikki inhimillistä. Kuitenkin old line koiran tiukka häntä herätti tämän voimakkaan arvostelun tuomarityöskentelystä kilpalinjan edustajien keskuudessa; huolimatta siitä, että myös kilpalinjan koirissa on nähty tätä virhettä. En käytä nimitystä käyttölinja, sillä myös old line koirat ovat käyttökoiria; muualla maailmassa käytetään kilpajalostuksen koirista nimitystä ”racing line” eli kilpalinja. ”Working dogs” -nimitystä käytetään ylipäänsä valjakkotyöskentelyyn käytetyistä koirista linjasta riippumatta. Mainittakoon, että sekä old että modern show linen koiria käytetään valjakkotyöskentelyssä, vaikka ne eivät olekaan yhtä nopeita kuin monirotuiset alaskanhuskyt; onhan esim. tulevan kesän erikoisnäyttelytuomarillakin Ann Cookilla kilpavaljakossaan kaikkia kolmea linjaa edustettuina -ja häntä on jo arvosteltu rotujärjestön jäsenistön keskuudessa ”pörröturkkisista” koiristaan.

Niinikään kilpaihmiset väittävät old linen olevan ainoastaan yhden kennelin (Monadnock) sivujuonne showlinjasta. On totta, että Monadnock kennel on eräs tärkeimmistä kenneleistä, jota old line pyrkii pitämään linjoissaan. Onhan se esitelty Alakazan´s old line kennelin edesmenneen omistajan Margaret Koehlerin pari kuukautta sitten USAssa ilmestyneessä kirjassakin The Siberian husky- live the adventure omana lukunaan, kuten myös show line kennel, Innesfree, josta on lähtöisin maailmalla vallitsevin linja, (modern) show line (Innesfree Sierra Cinnarista ja sen jälkeläisistä 1980-luvulta). Mutta vanhoja old line kenneleitä oli toki paljon muitakin (mm. Frosty Aire´s, Norrstarr´s, Savdajaures, Alakazan´s, Koryak, Marlytuk) ja vaikka tämän päivän old line kasvattajat alkavat käydä vähiin, on vielä heitä, jotka haluavat säilyttää vanhan, alkuperäisen tyypin (mielenkiintoista on, että palstoilla paljonkin kirjoittelevan henkilön kilpakennelin kantakoirissa on ollut old linea; pitäisikö tämä tulkita niin, että kennelin kantakoirat ovatkin olleet showlinjaa).

Tiukka häntä on virhe, sehän kyllä tiedetään, mutta en voi olla ihmettelemättä, miten kirjoittajat eivät näytä olevan lainkaan huolissaan rodussa esiintyvistä lukemattomista, vakavimmistakin virheistä (tiukkoja häntiä oli myös kuuluisan Seppalan seerumivaljakon koirilla, kuten vanhoista kuvista voi todeta). Sellaisia ovat väärät mittasuhteet (raajoja haluttaessa korkeuttaan lyhyempirunkoiset koirat), kapeat otsapengerettömät päät, isot, epätyypilliset, jopa lurpassa olevat korvat, ohuet turkit, ahtaat etuosat, ylivennot ranteet, arat luonteet, yliastunta liikkeissä, nousevat liikkeet (sip.huskynhan pitää ravata vaatimattoman näköistä, matalaa, pitkää, energiataloudellista ravia) tai toisaalta pallomaiset päät (korostunut otsapenger), rungon etupainoisuus, roikkuva rintakehä, hajoavat takaliikkeet, ylikorostuneet, terävät kulmaukset sekä epäpystykorvamainen, ylös sojottava suora häntä.

Eräs mielenkiintoinen seikka, josta lähipiireissä on ollut keskustelua, on pentuekoko. On ihmetelty, miksi old line (ja Suomen muutamassa harvassa show line) pentueissa pentuekoko on ollut ”vain” keskimäärin 4-5 pentua, kun kilpalinjan koirissa on jopa 10 pennun pentueita. Keskustelin asiasta myös amerikkalaisen kasvattajakollegani kanssa, joka on kasvattanut old line koiria jo 60-luvulta, ja hän kertoi pentueissaan olevan keskimäärin 5 pentua ja että luonnollisesti arktiset rodut ovat tässä suhteessa villieläimen kaltaisia, eli pentuekoko on keskikokoinen, mutta kaikki pennut ovat elinvoimaisia ja niistä kyetään kunnolla huolehtimaan. Meidän kummankin kokemukset ovat yhteneviä siinä, etteivät monen kymmenen vuoden kasvattajauran aikana siperianhuskyt ole saaneet 7 pentua enempää.

Keskustelupalstoilla on nähty useita kommentteja ja kysymyksiä siitä, ettei vuodenkaan ikäisellä rekisteröidyllä siperianhuskylla ole vielä nousseet korvat pystyyn. Tästä on tullut uusi termikin, ”löysäkorvaisuus”. Kyseessä on kuitenkin pystykorviin luettu rotu, jolloin pystykorvaisuuden pitäisi olla itsestään selvää. Erilaisia ”neuvoja” on annettu palstoilla epätietoisille (mm. lämpötilan ja vitamiinien vaikutuksesta asiaan ?), mutta kuitenkin todettu että ”kauneus on katsojan silmässä, on ne kivoja luppakorvaisinakin”. Mitenhän rodun kotimaa, USA, reagoisi tällaisiin vastauksiin?

Newsletterissä, joka on American Siberian husky clubin virallinen lehti, oli kevään 2003 numerossa usean eri siperianhusky-ulkomuototuomarin haastattelu siperianhuskyn nykytilanteesta. Tässä pari otetta:

Jean Fournier (ulkomuototuomari, valjakkoajaja, siperianhuskyja vuodesta 1968): ”On epäonni, että kaikki siperianhuskyt ulkomailla eivät vastaa omiamme tasoltaan, koska rotu on täällä alun perin rekisteröity. Vähiten tyypillisiä olen nähnyt matkoillani Englannissa, Norjassa ja noiden alueiden maissa. Heidän alkuperäiset koiransa tulivat joistakin pohjoisista kannoista, jotka eivät aivan edustaneet oikeata siperianhuskya ominaisuuksiltaan, kuten paksu turkki, hyvä karvoitus korvissa, oikea kuonon pituus, oikea luusto, liikkeet ja tuo alkukantainen kyky selvitä arktisella. 1900-luvun alkuperäisten rekikoirien kuvat osoittavat, ettei ainoastaan vaadittava tasapaino ole hyvin tärkeä, vaan myös jalat, turkki sekä kaikki nuo ominaispiirteet, jotka tekevät siperianhuskysta kylmän ilmaston koiran, ovat todellakin välttämättömiä.”

Kathleen Kanzler, Innesfree-kennelin kasvattaja (modern show-line): ”Erittäin tärkeä näkökohta siperianhuskyssa on luonne. Sen luonteen pitää olla ulospäin suuntautunut ja utelias. Kaikenlainen aggressio eläimiin ja ihmisiin pitäisi olla vakavasti rangaistava. Koska USAa pidetään rodun alkuperäisenä kotimaana, AKC:n rotumääritelmä on otettu käyttöön muissa maailman maissa. Niissä maissa, missä koiria on kasvatettu rotumääritelmän mukaan, on suuri määrä ihastuttavia siperianhuskeja. Kun maa on päättänyt, että koirien halutaan olevan enemmän rakentuneita vinttikoiran tyyppisiksi, sen siperialaiset eivät enää vastaa rotua sellaisena kun se nähdään muualla maailmassa.”

Eli rodun kotimaassakin on huomattu pohjoismaissa oleva epätasainen ja rotumääritelmästä piittaamaton tilanne, jossa jokin maa on ottanut vapauden kasvattaa rotua välittämättä rodun kotimaan antamista kriteereistä. Ja vaikka muualla maailmassa vallitsevana tyyppinä onkin show line, jossa henkilökohtaisena mielipiteenäni on rakenteessa liioiteltuja ominaisuuksia, joita en pidä käytön kannalta tarkoituksenmukaisina, koirat kuitenkin suurimmalta osalta edustavat rotutyyppiä, ja ne tunnistaa siperianhuskeiksi. Käyttöominaisuuksien vaaliminen on tärkeätä, mutta perustelut tarpeesta jalostaa tätä rotua nopeiden rotujen ja niiden risteytysten, alaskanhuskien, kanssa menestyväksi kilpakoiraksi ovat ontuvia; rotua pitää kehittää työssään rotumääritelmä päämääränä ja tyytyä niihin suorituksiin, joihin se rotustandardin puitteissa kykenee. Nykypäivän kilpajalostus ei säilytä niitä arktisia ominaisuuksia, jotka kertovat rodun pohjoisesta perimästä ja jotka mahdollistavat rodun menestymisen arktisella alkuperäisessä tehtävässään. Niiden ylläpitämiseksi on jalostettava siperianhuskya Siperian vaativat olosuhteet mielessä. Meillähän on paljon reen edessä nopeita ja hyviä juoksijoita (lintu-, vinttikoirat, monirotuiset alaskanhuskyt), mutta ne eivät ole rotua siperianhusky. Rotumääritelmänkin mukainen, keskiluustoinen siperialainen on nopein arktisista roduista kuten sen kuuluukin.

Olen kuullut, että muualla maailmassa on oltu huolissaan arktisen turkin säilymisestä rodussa. Paksu turkkihan on nopeuskilpailuissa vain haittana, jos pakkasta ei ole kovin paljoa. Lyhyt turkki on dominoiva, ja jos jalostuksessa ei huomioida turkin laatua ja riittävyyttä, se vähitellen muuttuu ei-arktiseksi ja liian lyhyeksi. Tuntuu, että usein pohjoismaissa erheellisesti perustellaan ”ääriviivojen näkymisellä” liian lyhyttä turkkia. Kuitenkin siperianhuskyn keskipitkä tiheä turkki, joka kertoo sen pohjoisesta perimästä, eroaa vielä selvästi esim. samojedin turkista, jossa ääriviivat eivät näy. Arktisen turkin omaava siperianhusky työskentelee parhaimmillaan -10 C ja sitä alemmissa lämpötiloissa.

Siis huoli rodusta on kyllä tarpeen, jotta keskiluustoinen, ei pikajuoksija eikä malamuuttityyppinen, oikeat mittasuhteet omaava, ARKTINEN, hyväluonteinen, oikealiikkeinen ja pystykorvainen siperianhusky säilyisi. Ja siihen tarvitaan paljon enemmän kuin yhden linjan edustajan hännän parjaaminen.

Jaana S