ArtikkeleitaKirjoituksia old line siperianhuskyista

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ ARTIKKELIN "HÄNTÄSESTÄ HÄRKÄNEN" HERÄTTÄMÄSTÄ KESKUSTELUSTA

Jatkoartikkeli UMT-palstalla

Aloittamani keskustelu on livennyt juuri sille epäasialliselle linjalle, jota toivoin asiaa pohdiskelevien henkilöiden voivan välttää. On kommentoitu, että tällainen keskustelu kuuluisi rotujärjestön sivuille, jopa vaateita siitä (mitä kukaan henkilö ei voi asettaa). Kuitenkin piikittely ja saivartelu, asioiden yhteyksistään irrottaminen, henkilökohtaiset tölväisyt yms. ovat juuri se syy, miksi rotujärjestö SHS:n keskustelupalstalla ei ole tehnyt mieli asioida. On mainittu, ettei tässä foorumissa juurikaan kukaan vieraile: aloittamaani keskustelua on luettu yli 3700 kertaa, mikä mielestäni osoittaa, että kiinnostusta riittää ja aihe on löydetty! Kilvan on myös kiitelty ”kiihkotonta asiatietoa”, mutta ei nähdä, että kyse on vain siitä, miltä puolelta asiaa on tarkasteltu. Ristiriitaista, miten monet kritisoivat muiden nimimerkkejä, mutta kuitenkin itse kommentoivat pelkällä etunimellä. Jos kirjoitetaan nimellä, sekä etu- että sukunimi on selkeästi esillä. Toinen syy, miksi aloitin keskustelun tällä palstalla, oli, että mielestäni siperianhuskyn ulkomuotoon liittyvät seikat kyllä kuuluvat ehdottomasti rotua arvosteleville tuomareille; onhan tuomareita, jotka ovat ilmaisseet monta kertaa ihmetyksensä rodun tilanteesta.

Kun nimimerkki Ika mainitsi tiukan hännän olevan old linen heikko kohta, hän ei ilmeisesti lainkaan ymmärtänyt, mistä alun perin oli kysymys kirjoituksessani. Ensinnäkin, jos tuo häntä on ainoa ”tarttumisen paikka” joissakin old line -yksilöissä, ei se todellakaan ole paljoa; toiseksi juuri seikka, että niin paljon epärodunomaisia piirteitä ja rotumääritelmän mukaisia virheitä löytyy muista siperianhuskeista, (jopa samaa virhettä), tekee arvostelun suhteettomaksi. Selitys, että muissakin roduissa on samankaltaista ulkomuodollista vaihtelua, on perusteeton. Esim. jackrussellinterrierit, jotka on vastikään rekisteröity roduksi, tunnistaa eri yksilöiltään rotuun kuuluviksi, mutta näin ei ole SH:n kohdalla (SH=siperianhusky). Keskustelu näyttääkin kiteytyvän siihen, että käsite ”rotu” on erilainen kilpalinjan ja old ja show -linjojen edustajille. Kun viimeksi mainituille rotupuhtaus on tärkeä ja absoluuttinen asia, kilpalinjan henkilöt ymmärtävät sen paljon laajempana käsitteenä.

Eräässä kommentissa kehotettiin tutustumaan Jeffrey Braggin artikkeliin roduista. Tuossa artikkelissa puhuttiin mm. siitä, miten rodut tulisi sekoittaa keskenään homostygotian välttämiseksi ja miten esim. siperianhusky-rodussa tätä on jo tapahtunutkin periaatteella ”tee, mutta älä jää kiinni”. Braggin mielestä ”Tavoite on terve kanta, ei rotupuhtaus” (epilepsia on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, ettei sairauksia välttämättä voiteta heterotsygotialla, sitä esiintyy paljon myös monirotuisissa). Toteamukseeni, että siperianhusky-rodun kohdalla ulkomuodon vaihtelu on jo liian suuri, kun rotupiirteitä löytyy useista muista roduista, sain viestiä (kylläkin asiallisesti kirjoitettua) SHS:n jalostustoimikunnan jäseneltä, mistä sai käsityksen, että SKL on osoittanut vihreää valoa eri rotujen risteytyksille (”vanhanlainen rotukoirainstituutio näyttää olevan murrosvaiheessa”), esimerkkinä pinseri-snautseri-risteytys. Kiinnostuin asiasta ja soitin ensin SKL:oon tiedustellakseni, oliko siperianhuskylle annettu lupa eri rotujen sekoituksiin (kysyin asiaa myös USAsta, rodun kotimaasta, ja sain luonnollisesti kieltävän vastauksen). Päivi Rantasalo vastasi SKL:stä, että FCI on todellakin antanut eri maiden kennelliitoille oikeuden päättää rotujen välisestä siitoksesta, mutta että näin on tehty vain kerran, tuo pinseri-snautseri-risteytys. Lisäksi siperianhusky ei ole hänen mielestään sellainen rotu, jonka geenipooli olisi vaarassa, vaikka joissain pienen populaation roduissa ristiinsiitos voi olla tarpeen, jos kannassa on ongelmia. Edelleen jos sellaista tehtäisiin, ja tietenkin tarkoin valvotuissa olosuhteissa jälkiseurantoineen, se tapahtuisi samankaltaisten rotujen risteytyksenä, siperianhuskyn kohdalla esim. malamuutin kanssa (arktinen samankaltainen vetokoirarotu), ei nopeuden lisäämiseksi juoksijatyyppisten rotujen risteytyksenä. Ja tällöin ehdoton edellytys on, että rekisteripapereihin voi luottaa. Näin ollen SKL:n oikeudet päättää eri rotuihin risteytyksistä eivät selitä kilpalinjan koirien ulkonäöllistä kirjavuutta.

Jeffrey Bragg, suuresti rotujärjestön arvostama kilpakoirien kasvattaja (Seppala-kennel; Seppala ei ole suojattu nimi, Leonhard Seppala itse kasvatti nimellä Bow Lake), on kirjoittanut paljonkin artikkeleita ilmaissen huolensa puhtaiden rotukoirien geenistön rappeutumisesta. Täytyy sanoa, että ihailen hänen omistautumistaan asialleen ja jotkut seikat hänen artikkeleissaan ovat aivan järkeviä, mutta kokonaisuudessaan tuntuu järjettömältä, että rotukirjat pitäisi avata ”rotujen” pelastamiseksi, koska eihän silloin enää olisi rotuja. Esimerkki kuninkaallisten sukujen rappeutumisesta verrattuna koirarotuihin (ainakin siperianhuskyyn) on ontuva, sillä verenvuototautisten kuninkaallisten suku oli todella suppea, muutama kymmenen yksilöä, ja tuon pahan taudin rasittama. Myöskään ei mielestäni pelkästään käyttöominaisuuksien jalostaminen ole sen ”kunniakkaampaa” kuin pelkän ulkomuodon jalostus, kyse on aina ääripäistä. Kilpakoirillehan tärkein ominaisuus on nopeus, jossain tapauksissa kestävyys nopeudessa, ulkomuoto sitten vähemmän tai ei ollenkaan merkitsevä (Satu Tanner mainitsi kirjoittaessaan aiheesta tällä palstalla, että puhdasrotuisten koirien pitäisi kilpailla aina omissa sarjoissaan, mikä olisi järkevää, koska tällöin jalostuksessa niiden tuloksia verrattaisiin vain oman rodun sisällä eikä täysin erityyppisten rotujen sekoitusten saavutuksiin). Siis yhtä lailla minkä tahansa äärimmäisen ominaisuuden jalostaminen hävittää geenejä. Kuten Bo Ekstam, biologi ja kuuluisan suomalaisen Mekusak´s old line -kennelin kasvattaja, totesi eräässä kirjoituksessaan (www.spy-oldline.cjb.net, sieltä artikkelit, ”Siperian huskeista”): ”Kun on kyseessä niin erikoistunut (elämiseen arktisissa olosuhteissa) rotu kuin siperianhusky, on myöskin koiran ulkomuoto käyttöominaisuus”. Arktiselle eläimelle ei ole samantekevää, miltä se näyttää. Ja vaikka Braggin mielestä on naurettavaa olla huolissaan ”yhdestä riippuvasta korvanpäästä”, huomionarvoista on, että amerikkalaisessa keskusteluringissä eräs kanadalainen kasvattaja (hänellä on sekä Seppala että modern show linjan koiria, ja hän käy kisoissa) kertoi, miten kilpalinjan koirien isot korvat ja suuret silmät paleltuvat ja tulehtuvat helpommin kuin showlinjan koirien pienemmät korvat ja vinot silmät. Edelleen hänen Seppala- koiransa tarvitsevat kuulema huonon turkkinsa vuoksi enemmän makuualustoja ja kunnon kopin -30 asteen pakkasessa, kun hänen ei-kilpalinjaisten SH:ien arktisen turkin omaavat koiransa makaavat koppinsa katolla.

Jos ajattelemme luonnonvalintaa, johon Bragg viittaa usean kerran ja joka on aika absurdi sana puhuttaessa koiraroduista, on se mitä armottomin ulkonäköjalostaja: usein luonnossa ei hyväksytä minkäänlaista esim. väripoikkeamaa lajin yksilöiden välillä, koska myös väri on eläimelle selviytymiskeino. Ulkonäkö ja -muoto ei suinkaan ole yhden tekevä luonnon eläimille, vaan se on evoluution mukanaan tuoma järkevien ominaisuuksien summa, kuten arktiselle eläimelle turkki, pienet korvat, pieni pinta-ala massaan nähden jne. Ja on utopiaa ajatella, että ihminen luopuisi koiraroduista vain saadakseen geeneiltään mahdollisimman heterotsygoottisia monirotuisia koiria: ihminen on jalostanut eri rotuja vuosisatojen saatossa mieleisekseen, avuksi ja seuraksi eikä varmasti roduistaan luovu, vaikka olenkin samaa mieltä siitä, ettei luonnottomien rotujen (sharpei, koreanmastiffi yms.) kirjoa tarvitsisi kasvattaa. Juveniili harmaakaihin esiintyminen rodussamme on ilmeisesti peräisin jo Siperiasta eikä ole ”yli-jalostuksen” mukanaan tuoma: Äijänsuon kennelin Siperian Kamsatkasta tuottama, aivan Kreevankan näköinen koillismaalainen valjakkokoira (SH:n alkuperärotu), jonka jalostus oli tapahtunut vain käytön perusteella pienessä siperialaiskylässä, oli täysin sokea vuoden ikäisenä.

Ristiriita on myös siinä, että Bragg itse on kovinkin tarkka jalostamistaan koirista oletettavasti siinä tapauksessa niinkään pelkäämättä homotsygotiaa. Hän ei hyväksy kategoriaansa ”puhtaina” Seppala-koirina kuin valitsemastaan pienestä kannasta peräisin olevat yksilöt. Hänen mielestään monet sellaiset kennelit, jotka sanovat kasvattavansa Seppala-linjaa, eivät sisällä prosentuaalisesti ”tarpeeksi” näitä hänen linjojaan. Ulkosiitokseen geenipoolin laajentamiseksi Bragg kuitenkin hyväksyy Siperiasta tuotetun, paperittoman koiran (joka kylläkin kuvan perusteella menee SH:n rotumääritelmään) sekä monirotuisen alaskanhusky Hopin, joka ilmeisesti on hänen mielestään parempi jalostukseen kuin rekisteröidyt kilpaSH:t. Ja vaikka rotumääritelmää täysin täyttävää koiraa ei olisikaan, kuten Bragg totesi perustellessaan jalostusvalintojaan, se on kuitenkin pyrkimys ja visio, joka on päämääränä ja joka voi eri katsojan näkökulmasta poiketa jonkin verran, mutta joka säilyttää rodun silti tunnistettavana, kun rotupuhtaus on absoluuttinen.

Kuitenkin kaikkein mielenkiintoisin asia, mikä tuli esille tutustuessani rotujärjestöläisten kehoituksesta Braggin kirjoituksiin, oli se, ettei Jeffrey Bragg kasvata sanojensa mukaan lainkaan siperianhuskeja! Doug Willet, Seppalta-kennelin kasvattaja ja toinen rotujärjestön idoli, on ottanut koiria Braggilta ja on mukana hänen ”projektissaan” ja Seppalta-koiria on myös tuotettu Suomeen jalostuskoiriksi. Kirjassaan ”The Seppala siberian” Willet toteaa, ettei rotumääritelmän noudattamisella ole merkitystä, kun jalostetaan työkoiraa ja jos SH-kasvattajat tekevät edes pienestä ”kauneusseikasta” tärkeän, he vääjäämättä häviävät kilpailuissa. Hänen mielestään ”Form will follow the function” eikä hän kiinnitä jalostuksessaan mitään huomiota ulkonäöllisiin seikkoihin (kysyä tietenkin voi, tekeekö pelkkä kilpakoirajalostus alkukantaisia, arktisen näköisiä siperialaisia työkoiria). Tiedustellessani SKL:sta näiden Suomeen tuotettujen koirien sukutauluista ilmeni, että erään tuonnin takana on koira, jonka rekisteritunnuskirjaimia ei tunnisteta AKC.ssa eikä Kanadan CKC:ssä. Minulle myös sanottiin, etteivät nuo paperit tänä päivänä menisi läpi ”tavallisesti, vaan ne menisivät erityisrekisteriin” (samoin Braggin sivuilta on linkki kenneliin, jossa kasvatetaan Seppala-koiria, ja sivuilla puhutaan siperianhuskeista kummallisine rekisterinroineen; ilmeisesti Braggin oma rekisteri). Edelleen vuonna 2002 Bragg on rekisteröinyt uuden rodun nimikkeellä ”Seppala siberian sleddog” (Seppala((lainen)) siperialainen rekikoira) Continental Kennel clubiin, jonne tietojeni mukaan saa uuden rodun rekisteröityä näyttämällä kolme valokuvaa koirasta ja sanomalla sen olevan tiettyä rotua. Syy, miksi Bragg on rekisteröinyt kasvattinsa kyseiseen yhdistykseen on, etteivät mitkään viralliset yhdistykset (AKC, CKC ((Canadian Kennel club)),FCI) ole hyväksyneet hänen toimintaansa. On tietenkin rehellistä, että Bragg on sittemmin rekisteröinyt nuo koirat aivan omaksi rodukseen eikä edes väitä niiden olevan siperianhuskeja.

Muutamia otteita Braggin kirjoituksista: (perustellessaan rotujen sekoittamista toisiinsa) ”Samoin monet siperianhuskyharrastajat ovat tietoisia siitä, että jotkut Kanadan Kennelliiton verilinjat ovat saaneet luvatonta geneettistä lisää ei-puhdasrotuisilta tai muista roduista. Joissain piireissä saa myös sen vaikutelman, että ´On ok välillä risteyttää, jos on hyvä syy tehdä se ja jos onnistuu tekemään sen niin, ettei tuota ilmeisen sekarotuisia”. Edelleen: ”Pitää ymmärtää, ettei geneettinen puhtaus Seppala-koirissa ole absoluuttinen asia. Emme väitä, että kanta polveutuu pelkästään puhdasrotuisista koirista…”,”…tai aina silloin tällöin huolellisesti valitut risteytykset huippu- alaskanhusky-kantaan tyydyttää parhaimmin geneettisen vaihtelun tarpeen ilman riskiä sulauttaa Seppala-koiria ulkosiitospopulaatioon” Huom! tässä ulkosiitospopulaatio tarkoittaa muita kilpalinjan koiria, joista Bragg puhuu Racing siberian sleddogeina ja joihin sekoittumisesta Bragg tuntuu olevan kovin huolissaan.

Keskustellessani edellä mainituista asioista USAlaisen 1960-luvulta old line-koiria Troika´s-nimellä kasvattaneen Carol Dixonin kanssa, joka on nuoruudessaan ajanut koiria ja jonka SH:ja juoksee edelleen eräässä pitkänmatkan kilpavaljakossa, hän halusi viestittää rotujärjestölle (alkuperäisenä käännös-epäselvyyksien välttämiseksi): ”Siberian Husky Club of Finland: Here is the information of Jeff Bragg and Doug Willett. In Bragg´s case The American Kennel Club, the Canadian Kennel Club and The United Kennel Club as well as FCI have all refused to allow him or his dogs entry because they are nothing more than MIXED MONGREL DOGS that vaguely remind you of Poor Quality Siberian Huskies. They are not registered by any recognized kennel club in the known world. So to give them a false importance he (Jeff Bragg) made up his own registry. The man is mental,... and no one with an ounce of intelligence would ever listen to him. That is why he cannot get his dogs or ideas into the Established Kennel Clubs. The Established Kennel Clubs have all had dealings with him and know how far out in Left Field his demented ramblings are. If he had his way all breeds of purebred dogs would end up as mixed dogs MONGRELS!!

Having been associated with, breeding and showing Old Foundation Lines of Siberian huskies since 1962 I find it most amusing that the new comers to the breed are all so anxious to get involved with these people like Mr. Bragg. Granted, to the person that does not understand what correct breed type, coat and substance are, Bragg sounds impressive. To bad that these people have hooked them selves to something so unsubstantial and incorrect, and unregisterable. Keeping breeds of dogs pure is not what causes problems as long as you start with a clean gene pool. Inbreeding and line breeding do not create faults if your line is clean to start. The real problem comes when you cross to Heaven Only Knows and bring in animals that have Never Been Tested for anything. Now when you breed to those animals you are never sure what you will get, because the gene pool is so messed up.

It has taken over 100 years of hard work and study to make quality of Pure Bred Dogs what they are today. When I visited your country this past January, I was horrified to see how the breed has declined. Were is not for a handfull of Old Foundation Line breeders in your country I would say that the dogs in Finland have completely lost their type, substance, coat and temperament. It is inexcusable for people that call themselves breeders to have allowed the breed to slip to such a slow state. You people should be ashamed of yourselves. Have you no eyes can you not see. As for Doug Willett, it is a well known fact here in the USA that most of his dogs are Alaskan huskies and Alaskan/Siberian mixes. Respectfully, Carol Dixon”

Tuntuu siis siltä, että siperianhusky-rotujärjestön aktiivijäsenten jalostus-ideologisia ajatuksia on peräisin henkilöiltä, jotka eivät edes kasvata rotupuhtaita siperianhuskeja niin kuin mielletään FCI:ssä, ACK:ssa ja Kanadan kennel klubissa (kirjainyhdistelmä CKC on hämäävä, koska Continental kennel clubilla on samat nimikirjaimet, vaikka se ei ole yleisesti hyväksytty). Myös SHS:n kirjassa Siperianhusky-rekikoira eräässä käännösjutussa Deflef Oyen sanoo, että saksalainen Knott ”yhdisti koiriinsa jalostuskoiria, joiden tausta oli hämärä, ellen sanoisi epäilyttävä” ja ”Peter Fromm toi alkukoiransa Alaskasta. Ne rekisteröitiin siperianhuskyina Saksassa”. Bo Ekstam totesi jo aiemmin mainitussa SHS:n lehdessä olleessa artikkelissaan ”Siperian huskeista” vastatessaan Järvisen kirjoitukseen, kun jako old lineen (vanha linja, kuten kilpalinjan kasvattaja Järvinen mainitsi eräässä lehtijutussaan) ja kilpalinjaan syntyi 70-luvun puolivälissä, ja Järvinen puolsi kevyiden kilpakoirien paremmuutta: ”Kirjoittaja puhuu (samalla) kilpailukenneleistä tuotetuista huskeista; hän ei puhukaan Siperian huskeista. Tämä on aivan oikein, sillä harvassa kilpailukennelissä on muodollisesti puhtaita siperianhuskeja. Tietenkin niillä voi olla rekisterikirjat, jotka osoittavat, että ne ovat siperianhuskeja, mutta siihen se useimminkin loppuu.” Ruotsin SH-konferenssissa, jossa oli eri Pohjoismaiden yhdistykset koolla, Ruotsin eräs edustaja kommentoi, että alaskanhuskien rekisteröinti siperianhuskeiksi pitäisi lopettaa Itävallassa.

Monien eri rotujen sekoitukset tuovat esiin myös todellisen eläinsuojelullisen ongelman kilpajalostuksessa: geenipoolin laajuuden vuoksi vain hyvin pieni osa, n. 6 % (!), teetetyistä pennuista koskaan pääsee edes kilpavaljakkoon, ja huippu-kilpakennelien jalostuskäytäntö on kovinkin raakaa ”ylimääräisen materiaalin” poistamiseksi (lopetukset). Tarvittaisiinko kilpajalostuksessa kuitenkin tiukempaa (ja homostygoottisempaa) geenipoolia haluttujen ominaisuuksien saamiseksi ja säilyttämiseksi?

Myöskään siperianhusky-rodun old linen degeneraatiota ei osoita se, että niiden pentumäärät ovat nimimerkki Ikan tilaston mukaan pienempiä kuin kilpalinjan. (Tieteellisetkään) tilastot eivät ole aivan yksiselitteisiä eikä niiden tekeminen ole aivan yksinkertaista; niillä pitää olla laadun ja luotettavuuden tae. Voidaan kysyä, onko astutukset suoritettu eri linjoissa H-hetkellä, aikaisin vai myöhäisimpänä ajankohtana, jolloin munasoluja on eniten, nartun ikää, onko se ensikertalainen ym. sellaisia seikkoja, joilla on vaikutusta asiaan. Tutkiessani pentumääriä huomasin, että kilpakoirilla oli kymmenenkin pennun pentueita (joskin myös yhden). Arktiset rodut eivät saa niin isoja pentueita kuin esim. lintukoirat ja sen tyyppiset rodut. Arktisissa olosuhteissa kaikkien pentujen pitää olla elinvoimaisia eikä ”pahnueenpohjimmaisia” ole. Kokemukseni pentumääristä ovat yhteneviä muiden arktisten rotujen kasvattajien kanssa sekä esim. Dixonin kanssa, joka on kasvattanut jo 40 vuotta SH:ja, eivätkä pentueiden koot ole muuttuneet vuosien saatossa (tämän voi todeta myös 1969-1975 rekisteröinneistä). Enemmän olisin huolissani, jos pentueissani olisi 10 pentua normaalin 4-6:n sijaan. Ika myös kertoo koirillaan olevan kunnon turkin; ehkäpä se onkin peräisin hänen kantakoiriltaan, joissa on old linea, kuten Norrstarr´s Baanchi, Monadnock´s Papik of Mekusak ja Alakazan´s Tiara Valeska. Edellä mainitut ovatkin 12 muun old line -tuonnin lisäksi ensimmäisiä tuonteja 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa; siis tuon ajan tuonteja oli paljon enemmän kuin kaksi ja ne olivat old linea (eli koko SH-alkukanta Suomessa), vaikka Ika kommentoi vain kahdesta 70-luvun tuonnista tarkoittaen ilmeisesti ainoastaan kilpalinjaa (kilpalinjankin koiria tuotiin muuten enemmän kuin kaksi 70-luvun puolivälissä rodun jakautumisen aikoihin). Tuo SH:n alkuaika maassamme oli käyttö- ja ulkomuotojalostuksen kulta-aikaa: aktiivikilpailijat käyttivät old line -koiriaan myös kaikkien rotujen näyttelyissä ja taso oli kansainvälisesti korkea, kiitos monen USAn old line-tuonnin.

Oikaisu: kommenttiin, että koska useat erikoisnlyiden tuomarit kasvattavat kenneleissään myös alaskanhuskeja, heidän silmänsä ehkä tottuu epärodunomaisuuteen, tuli SHS:laisten vastauksia, että Anadyr-kennelissä ei ole alaskanhuskeja vaan alaskanmalamuutteja. SHS:n lehdessä oli esittely Earl ja Natalie Norriksesta, Alaskan´s/Anadyr kennelin kasvattajista (jotka kyllä pisimpään kuin muut kasvattivat kilpakoiriksi vain SH:ja), ennen Natalien tuloa ensimmäisen kerran tuomariksi SHS:n erikoisnlyyn. Juttu on Hannu Rauhamaan käännös kirjasta The World of Sleddogs, jossa kerrotaan, että ”Howling dog farmillaan he ovat kasvattaneet sekä puhdasrotuisia että risteytyskoiria”, aivan kuten ”Kallekin” totesi kommentissaan. Koska Natalie Norris on jo iäkäs ja jäi miehensä kuoltua yksin, nykyään jalostus on siirtynyt kokonaan heidän pojalleen, jolla on sekä alaskan että siperianhuskeja.

Koska kilpalinjan ja old ja show linjan koirat eroavat niin oleellisesti toisistaan, yhdyn täysin Jeffrey Braggin mielipiteeseen siinä, että hänen rekikoiransa edustavat nimikettä Seppala siberian sleddog ja muut kilpalinjat olisivat Racing siberian sleddogeja. Siperianhuskyja olisivat edelleen old ja show line -koirat, jotka edustavat yleismaailmallista ja rodun alkuperämaan käsitystä tästä rodusta. Tämähän voisi olla eräs ratkaisu ongelmaan. Tällöin ei tarvitsisi enää käydä vastaavanlaisia keskusteluja.

Jaana S