ArtikkeleitaKirjoituksia old line siperianhuskyista

SIPERIAN HUSKEISTA

Ajattelemisen aihetta - artikkelin kirjoittaja Reijo Järvinen vertaa alussa niin sanottuja show-koiria kilpailukoiriin. Kirjoittaja puhuu samalla kilpailukenneleistä tuotetuista huskyista; hän ei puhukaan siperianhuskyista. Tämä on aivan oikein, sillä harvassa kilpailukennelissä on muodollisesti puhtaita siperianhuskyja. Tietenkin heillä voi olla rekisterikirjat, jotka osoittavat, että ne ovat siperianhuskyja, mutta siihen se useimmin loppuu. Heille on tärkeää ainoastaan voitto rekikoirakilpailuissa, kaikki muu on toisarvoista. Jalostus on näin ollen paljon helpompi. Tässä tapauksessa olen siis aivan toista mieltä kuin Järvinen, koska kasvattaja voi käsitellä hyvää rekikoiraominaisuutta kvantitatiivisena ominaisuutena ja kasvattaa ainoastaan tätä ominaisuutta silmälläpitäen. Jos hän kuitenkin haluaa tehdä työnsä siperianhuskyilla, hänellä on todella paljon vaikeampi tehtävä, koska jalostuksen aikana hänen on koko ajan pidettävä lisäksi rotumääritelmä tiiviisti mielessä. Ellei hän tätä tee, hän saattaa jo ehkä kolmen sukupolven jälkeen huomata, että hänellä ei enää olekaan siperianhuskyja, hyviä rekikoiria kyllä.

Mitä haastatteluun Art Allenin kanssa tulee, en ymmärrä oikein, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Minun tietääkseni Art Allen ei ole koskaan yrittänytkään väittää, että hänellä on valjakossaan hyväntyyppisiä siperianhuskyja, huskyja ehkä kyllä. Toisaalta hän itse puhuu väreistä, ja sellainen joka tosiaan luulee, että mustavalkoinen väri olisi haitallista rekikoiralle, ei kyllä tiedä mistä puhuu. Järvinen mainitsee, että Allen pitää siperianhuskyjen luustoa liian raskaana ja rintakehää liian leveänä. Tässä hän on varmasti oikeassa, mutta täytyy ottaa selvää mitä haluaa ja mihin pyrkii. On aivan toista kilpailla USA:n rännikilpailuissa vaikkapa 16- koiran valjakolla, kuin ajaa arktisissa olosuhteissa tsuktsien niemimaalla, jolloin myös joutuu yöpymään hangessa, kun lämpömittari näyttää –40- -50 C. Tundralla tarvitaan tosi arktinen käyttökoira eli hyvätyyppinen siperianhusky.

On olemassa yksi biologinen laki, joka pätee koko eläinkunnassa ja sanoo, että mitä enemmän joku eläinpopulaatio etääntyy päiväntasaajalta ja lähestyy napoja ja arktisia olosuhteita, sitä pienemmäksi kehittyy eläimen pinta verrattuna sen massaan luonnonvalinnan vaikutuksesta. Tämä taas perustuu siihen fysikaaliseen ilmiöön, että mitä suurempi pinta-ala, sitä suurempi haihtuvuus. Arktisen eläimen täytyy kaikin keinoin yrittää pitää haihtuvuus pienenä, koska haihtuvuus jäädyttää. Toisaalta trooppisissa olosuhteissa eläin tarvitsee suuren ruumiinpinta-alan, jotta liiallinen lämpö saataisiin poistetuksi. Yllä olevien tosiseikkojen johdosta on trooppinen eläin hennompi ja pitkäsäärisempi kuin arktinen, joka on taas tanakampi. Tämä laki on ohjannut valintaa maapallollamme evoluution aikana jo satojen miljoonien vuosien aikana, ja se pätee myös koko eläinkunnassa koskien hyönteisiä, lintuja, nisäkkäitä ja myös koiria sekä ihmisrotuja; verratkaapa vaikka Niilin neekeriä eskimoon (huom. teksti on kirjoitettu 70-luvulla). Edellä mainittu on pitkäsäärinen ja haihtuva pinta-ala on suuri verrattuna massaan, kun taas eskimon ruumiinrakenne on paljon kompaktimpi. Näin ollen siperianhuskykaan ei voi olla pitkäjalkainen eikä kovin kevytluustoinen. Tosin kuka tahansa ymmärtää, että USA:ssa samoin kuin Suomessa käydyissä rekikoirakilpailuissa, joissa kysytään ainoastaan nopeutta, pitkäsäärisempi ja heikkoturkkisempi voi pärjätä hyvin, koska täällä on liian lämmin tyypilliselle siperianhuskylle. Siis, tässä on suuri vaara, että rekikoiraurheilu itsetarkoituksena pääsee ohjaamaan siperianhuskyn alkuperäistä tyyppiä väärille urille. Näin ollen on erittäin tärkeätä, että siperianhuskykantaamme tarkastellaan paitsi rekikoirakilpailuissa, rekikoirakokeissa , myös näyttelyissä, ettei rotutyyppi, joka on aina tärkein, pääse luiskahtamaan käsistämme. Ottakaamme huomioon, että kun kyseessä on niin erikoistunut (elämiseen arktisissa olosuhteissa) rotu kuin siperianhusky, on myöskin koiran ulkomuoto käyttöominaisuus.

Järvinen viittaa kirjoituksessaan McDowell Lyonin kirjaan The Dog in Action. Pyydän kirjoittajaa tutustumaan myös kirjan kanteen, jossa selvästi lukee ”For all breeds” (kaikille roduille), mikä tietenkin tarkoittaa, että esitetyt tosiseikat ovat sovellettavissa eri tavalla eri roduissa. McDowell esittää selväpiirteisesti, miksi englanninvinttikoira on maailman nopein koirarotu, mutta kaikeksi onneksi ei kukaan vakavasti ajatteleva siperianhuskykasvattaja lähtisi suuntaamaan jalostustaan johonkin vinttikoiratyyppiseen suuntaan. Kirjoittajan anatomisen analyysin johdota haluaisin lyhyesti sanoa, että siperianhuskyn rotumääritelmässä sanotaan, että siperianhuskyn kyynärpäät on oltava suunnilleen samalla korkeudella kuin rintakehän syvin kohta. Järvisen väite on siis rotumääritelmän vastainen. Maininnassaan takaraajoista, kirjoittaja sanoo, että kulmaukset on oltava riittävän alhaalla. Mitä hän tällä tarkoittaa; takaraajoissa on useita kulmauksia. Luulen, että Järvinen tarkoittaa kinnerkulmauksia, ja siinä hän on oikeassa, kinnerkulmaukset on oltava riittävän alhaalla siperianhuskylla.

Reijo Järvinen on myös aivan oikeassa sanoessaan, että hyvärakenteinen oikea rekikoira voisi myös menestyä näyttelyissä; näin mm. Suomessa. Melkein kaikki näyttelyissä käyvät siperianhuskyt ovat rakenteeltaan hyviä ja erinomaisia rekikoiria.

Mitä tulee tuonteihin ja tuomareiden koulutukseen olen minä, kuten varmasti myöskin suurin osa siperianhuskyväestä, toista mieltä järvisen kanssa. Juuri sen takia, että tuontikoirat aikoinaan tulivat niin hyviltä linjoilta, on meillä Suomessa harvinaisen terverakenteinen rotukanta. Ellei tuontikoirat ja niiden jälkeläiset olisi olleet tarpeeksi korkealuokkaisia, olisi kyllä rodun leviäminen Suomessa jäänyt sikseen. Kynologinen itsekritiikki on Suomessa sellaisella tasolla, että mitään huonoa ei kerta kaikkiaan pääse leviämään. Näistä tuontikoirista polveutuu muuten johtajakoira Arne Augestadin valjakossa, jolle Reijo Järvinen omien sanojensa mukaan niin reilusti hävisi leirillä. Mitä tuomareiden koulutukseen tulee, haluan mainita, että suomalaiset ulkomuototuomarit kävivät tutustumassa ja arvostelemassa siperianhuskyja ulkomailla, mm. rodun kotimaassa USA:ssa. paljon ennen kuin Suomeen tulivat ensimmäiset siperianhuskyt.

Kiitos heidän saamalleen hyvälle kuvalle oikeasta siperianhuskyn tyypistä kasvattajat pääsivät jo heti alussa oikeille urille. Yhteistyö on sen jälkeen jatkunut kohta tasan kymmenen vuoden aikana, ja tulos on nähtävissä korkealuokkaisessa hyväntyyppisessä siperianhuskykannassa jossa rekikoiraominaisuudet ovat säilyneet hyvinä.

Kirjelmän lopussa Järvinen heittää heikon menestyksensä syyn koirille vertailemalla harjoitusmenetelmiä ja harjoituskilometrejä. Olen aina ollut sitä mieltä, että harjoituksen laatu on tärkein, eikä sen määrä. Minusta tuntuu, että meillä Suomessa on vielä varsin heikot harjoitusmenetelmät, ja olen monta kertaa miettinyt miksi esim. Suomessa ei menestytä ulkomaalaisia vastaan hevosurheilussa, vaikka materiaali on aivan samaa syntyperää. Onko vika valmentajan luonteessa vai käytetäänkö ehkä vääriä menetelmiä? Onko vika ehkä ruokinnassa vai Suomen luonnon ympäristössä.? Näihin kysymyksiin on mahdotonta vastata ilman tieteellisiä tutkimuksia. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että Mauri Sirén hävisi hyvin niukasti 5-koiran luokassa voittaneelle norjalaisvaljakolle, vaikka Sirénillä oli harjoituskilometrejä 150km ja voittajavaljakolla 1200 km. Koko Sirénin valjakko koostuu erittäin hyvätyyppisistä ja korkealuokkaisista siperianhuskyista ja viidestä koirasta neljä on Suomen muotovalioita ja johtajakoira voittaja-74.

Mitä kirjelmän luonteeseen tulee, se on selvästi periaatteellinen. Tällaisia kysymyksiä tulisi mielestäni selvittää jalostusneuvonnan ja hallituksen piirissä eikä lehtemme palstoilla. Kirjoitus ei ollut rakentava vaan hajottava, rotujärjestön lehdessä pitäisi julkaista ainoastaan rakentavia kirjoituksia.

Lopuksi kiitän puheenvuorosta ja toivotan tosimielessä Reijo Järviselle parempaa menestystä rekipoluilla.

Bo Ekstam

Teksti on alunperin julkaistu 70-luvulla SHS:n lehdessä.